Kuntoutuminen on kamalaa

Kuntoututuminen on ihan kamalaa. En mielelläni olisi kuntoutuja, mutta se on pakko hyväksyä, se on realiteetti, pakko. Olen tähän astisessa elämässäni päässyt suhteellisen helpolla, sillä mitään näin vaativaa kuntoutumisprosessia minulla ei ole koskaan ollut. Olen varovaisen optimistinen siitä, että tunnen pystyväni tekemään asioita, mutta samalla kokojan takaraivossa kolkuttaa pelko, mitä jos jotain tapahtuukin. Mitä jos, innostun liikkuessani, tai vain tapahtuu niin, että vatsalihakset tai verkko sen takana hajoaa. Kauhukuvissa siintää paluu edellisvuoteen, tai ehkä johonkin vielä pahempaan.

Tätä kirjoittaessani olen maannut pari tuntia peloissani sohvalla ihan vain miettien menikö tänään mahassa jotain rikki vai ei ja mistä voin tietää menikö jotain rikki vai ei. Minulla ei ole vatsassa normaalia tuntoa, se näyttää vähän omituiselta, lihaksia en kunnolla hallitse ja ne tuntuvat oudoilta.  Mun täytyy joka päivä tarkistaa, että tunnen vatsalihakset kutakuinkin oikealla kohdalla ja saan liikuteltua niitä edes vähän. Tänään olen tarkistanut vatsan tilanteen jo todella monta kerataa ja varmaan vielä ennen nukahtamista tunnustelen että se todella on ok.
Kirurgin mukaan kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin ja korjauksen tarvetta ei ole. Se on varmaan se, mihin mun pitää vaan luottaa ja olla rohkea. Kaikki on mennyt tähän mennessä hyvin. Tällä viikolla olen liikkunnut monipuolisemmin kuin pitkään aikaan. Perjantaista asti ollut huolissani vatsasta, sillä vatsan alueella on ajoittaisia kipuja. En voi kuvailla tuntemuksia, koska vatsan tuntoaisti ei ole normaali.

Kehonhuoltoa ja hyötyliikuntaa

Tällä viikolla ajattelin kokeilla kehonhuoltotreenejä. Maanantai aamusta kokeilin Joogaa ensimmäistä kertaa ikinä. Tietysti arvelin etukäteen, että varmaankin siihen kuuluu paljon liikkeitä joita en voi tehdä ollenkaan. Yllätyin aika suuresti sillä kaikki liikkeet oli helppo suorittaa ja pystyin tekemään yhtä liikettä lukuunottamatta kaiken. Tunti oli todella hyvä. Tuntuu että ryhti parani ja harjoituksesta seurannut olo oli ihan mahtava! Ensi viikolla olisi taas vuorossa vähän joogailua. Voisin alkaa käymään joogassa vaikka pari kertaa viikossa.

Viikon toinen kehoa huoltava harjoitus oli jonkun korealaisen jeppe jepen kehittämä Jangsu. Se oli hieman tylsähköä taekwondosta entuudestaan tutuissa asennoissa jököttämistä. Lajiin oli yhdistetty japanilaisia kamppailulajiasentoja ja pilatesta. Olisi vaan ollut kivempi olla suoraan taekwondo-tunnilla harjoittelemassa vaikka poomseja. Pitkät staattiset asentojen ylläpidot ei nyt oikein nostattaneet fiilistä, varsinkaan kun takana oli just ihan mahtava tunti joogaa. Lisäksi tehtiin useampia liikkeitä, joita en voinut tehdä. Annetaan Jangsulle kuitenkin vielä yksi mahdollisuus ja menen sinne ensi viikolla uudestaan. Kuitenkin ihan hyvä fiilis jäi, pystyin tekemään monia liikkeitä ja taekwondoa seisonnoissa seisoskelu sujui ongelmitta.

Hyötyliikunnasta kiputuntemuksia? 

Tällä viikolla kävelykilometrejä ei ole kertynyt kuin reilu 50km, sen sijaan askeleita on tullut ihan kivasti yli 10 000 päivässä. Kävelyn sijasta olen liikkunut pyörällä. Etäisyydet ovat olleet pitkiä ja kun teen muuta liikuntaa, niin koitan myös vähentää kuormitusta. Aktiivisuusmittari pitäisi laittaa aina päälle mittaamaan pyöräilyä, kun istahtaa tarakalle, sillä muutoin se ei seuraa kokonaisaktiivisuutta oikein. En oikein jaksa laskea hyötyliikunnan osuuksia. Toivottavasti kuntomittarit on joskus niin fiksuja, että ne huomaa automaattisesti milloin pyöräillään ja milloin istutaan paikoillaan.

Aloituksessa hieman pohjustinkin, niin kiputuntemukset alkoivat perjantaina. Olen kovasti pohtinut mitkä tekijät vaikuttavat kipuihin. Muksua pitää vähän väliä olla nostelemassa ja kantamassa. Pyöräillessä mukana kulkee reppu ja treenikassi. Luulen, että kivut johtuvat taakkojen kantamisesta. Olen huomannut, että vatsa pullistuu ulospäin, kun kannan asioita selässä. Pitäisi keksiä miten saan mukelon päiväkotiin nostelematta sitä, miten kuljetan yliopistolle repun ja treenikassin? Autolla, pulkalla, peräkärryssä.. En tiedä.

Haluan hiihtää! 

Lauantaina illalla kävelylenkillä jäin miettimään asioita, joista minulle on tullut hyvä olo ja missä tilassa olen kaikkein stressittömin. Mieleen tuli lukioajat, jolloin hiihtelin päivittäin 20km lenkkejä. Mikään ei voita pitkän matkan luisteluhiihdon vauhdin hurmaa ja fiilistä. Se on vapauttavaa ja stressitöntä. Halusin päästä kosketuksiin sen tunteen kanssa. Siispä ajattelin että nyt on oikea aika hankkia sukset. Ei anneta kipujen haitata päätöksentekoa.

Sunnuntaina nappasin nakeron kainaloon suksiostoksille. Investointi hirvitti sillä en ole oikeasti yhtään varma pystynkö edes hiihtämään. On vain pakko luottaa intuitioon, että ehkä mä pystyn. Mähän en mitään perinteisen suksia osta, vaan tietysti luistelusukset. Talon nurkalta lähtee 3km mittainen mäetön hiihtolatu, eli aika turvallisesti pääsen kokeilemaan sujuuko. Uskon, että riittää melko pitkään se että hiihdän lenkin kerran ympäri (ainakin ensi viikon ajan). Ei muuta kuin muksulle sukset myös koipiin, koska kyllä 3-vuotiaan pitää osata jo hiihtää.

Menin muksun kanssa kokeilmaan suksia. Eihän se napero pysynyt niitten kanssa aluksi edes pystyssä, joten sitä sai olla nostelemassa vähän väliä ylös. Yksi nosto kerta epäonnistui ja lensin selälleni. Jatkoin mukelon kanssa hiihdon opettelua, niin kauan kun se jaksoi yrittää. Ihan kivasti se sitten lopulta pääsi hikilaudat jalassa eteenpäin ennen kuin väsyi. Tämä retki päättyi kuitenkin siihen, että makasin monta tuntia epävarmana ja peloissani sohvalla tunnustellen onko maha kunnossa vai ei.  Kun olin tarpeeksi pelännyt, oli pakko mennä ladulle kokeilemaan löytyykö sitä mahtavaa fiilistä.  Ei kyllä löytynyt. Ensimmäisen kilometrin verran kompuroin ja yritin pysyä pystyssä. Se ei ollut kivaa, eikä tuntunut yhtään hyvältä. Viimeisen kilometrin aikana alkoi hiihtäminen vähän palautua mieleen. Nähtäväksi jää miten tästä päivästä huomiseksi palaudun. Aamulla olis taas klo 8 jooga. Katsotaan mitä tuleman pitää.